keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Spring


Minusta alkaa tuntumaan, että keväisin tulee jokaiselle meistä semmoinen henkisen kasvun ja muun valaistumisen aika. Allekirjoitan kyllä itsekin, että tänä keväänä olen kasvanut ja herännyt eloon. Taistelua mieleni ja muun sairaan kanssa ei olla käyty loppuun, mutta voisin jopa sanoa, että välirauha on solmittu. 

Tuntuu ihanalta, kun peilistä katsoo ihminen, jonka silmät ovat elävät, kirkkaat ja jopa toiveikkaat? Entinen elämä on jäänyt omalla tavallaan taakse ja sen painolasti ei ole joka päivä enää hartioilla. Vaan uskallan heittäytyä hetkeen ja antaa tunteen ja intuition viedä mukanaan. 

 

Intuitio? Intohimo? Tunneäly? Hetki? Mitä nuo tarkoittavat, mitä niiden merkitys on? Tuntuu, että intohimo on ollut pois. Se on tullut takaisin. Se polttava tunne, joka vie jalat mukanaan ja mieli karkaa muualle, keskittyen vain yhteen asiaan. Intuitio on vaikea käsite, mutta se on niitä hetkiä kun naurat ja huomaat istuvasi junassa menossa jonnekin tekemään jotain mitä et ole suunnitellut. Elät hetkessä, siinä hetkessä ja siinä tunteessa. 


Hetkiä jolloin tuntee elävänsä tulee päivittäin. Ei siihen taritse muuttaa Hollywoodiin ja odottaa sellasia elokuvamaailman kyyneleenvieräytys-hetkiä. Minusta tuntuu, että kuraisilla tassuilla sisälle ryntäävä koira muistuttaa elämästä. Sisäinen kasvu ja tietoinen oman käytöksenäsä muuttaminen. 


"I am beautiful, no matter they say. Words can't bring me down. I am beautiful in every single way. Yes, words can't bring me down. So don't you bring me down today."


"So if I decide to waiver my chance to be one of the hive.
Will I choose water over wine and hold my own and drive?
It's driven me before.
And it's seems to be the way that everyone else gets around.
But lately I'm beginning to find that.
When I drive myself my light is found.

Whatever tomorrow brings, I'll be there, with open arms and open eyes.
Whatever tomorrow brings I'll be there, I'll be there.
Would you choose water over wine? Hold the wheel and drive."

Dum spiro, spero-niin kauan kuin hengitäm, toivon. 

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Kaunis? Rietas? Onnellinen?

Unohdin tuossa edellisen tekstin syövereissä ja tuskaisissa tunnelmissa sen mitä mietin tässä viime viikon ansiosta. Kiitos minä!

Sain tylyn tuomion Diabeteskeskukseta. 

"Jos et olisi tehnyt sitä mitä olet tehnyt, et kävelisi tällä hetkellä!"

Well fuck you too! Täytyy myöntää, että harvemmin tulee mietittyä sitä vaihtoehtoa, että tosiaan. Jos olisin vuosi sitten luovuttanut, pelkästään jäänyt ruikuttamaan rankkaa ja paskaa kohtaloani, niin istuisin tällä hetkellä pyörätuolissa. Kyllä. Pyörätuolissa. Tarkemmin en enää muista, mutta onneksi hoitopalaute saavuttaa postilaatikkoni jonkin ajan kuluttua. Ainoastaan sidekudossokeristuminen, riskiluokitus kaksi, autonominen neuropatia, sensorinen neuropatia, RSD, ja muua paskaa jäi soimaan päähäni. 







Nytten voin olla kiitollinen että käytin aikaani jonkun mielestä liikaa siihen, että sain käveltyä tietyn matkan. Onneksi en luovuttanut, vaan jostain selkänahasta sain kaivettua sen sisun ja voiman jolla sain tahtoa seisoa omilla jaloillani ja kävellä. 

Tiedättehän sen ihmistyypin joka valittaa ja muistuttaa muita kanssa SOMEttajia siitä kuinka vahvoja ja surkeita he ovat. Kiitän itseäni siitäkin, että sain pidettyä itseni pois sieltä kerjäämässä sääliä ja sympatiaa. 


          


Edellisissä postauksissa olen lopettanu sanoihin; Dum Spiro, Spero- Niin kauan kuin hengitän, toivon. Nyt sen perään voin lisätä, että olen KAUNIS, RIETAS ja ONNELLINEN.

I´m a little bit cold now.

On taas kulunut hyvän aikaa edellisestä purkauksesta. En vain tiedä. Ajatukset kulke samaa rinkiä. Samaa saatanan rinkiä. Asioita ei pääse karkuun vaikka kuinka koittaa vältellä niitä parhaimman mukaan. Tosin siksi niitä ei pääse karkuun kun niitä ei halua kohdata. 

Öisin kohtaan kyllä, ja silloin kun olen yksin. Koitan hengittää, tuntea itseni. Mielestäni kaikki nämä paskanjauhajat jotka hypettävät siitä kuinka omaa itseään pitää kuunnella. Vietä aikaa itsesi kanssa. Ainoa mitä siellä päässä kuulee on sinun rumalla äänellä kerrottu lupaus, uhkaus siitä, että yksin en selviä. Tai pärjää. Kykene elämään. Ja muistutus että ylipäätään joku halusi koskea minuun? 





perjantai 21. joulukuuta 2012

Anhedonia

Kyvyttömyys tuntea mielihyvää. Olen taas huomannut, että se on vaikeaa. Ihmisellä on tukikohta, jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi sekä olla ja voida siellä hyvin. Tai ainakin pyrkeä siihen hyvinvointiin. Entä sitten, kun sieltä poistuu? Mitä sitten? Joulun aikaan, jolloin kaikkien tulisi olla kiitollisia ja hyväksyttyjä ja onnellisia siitä, että saa jakaa iloa ja ohyvyyttä ympärilleen. Minä haluaisin luopua. Ja olla yksin. Tai ainakin kotona, turvassa. Rauhassa. Luojani luona voisi kuvitella saavansa rauhan ja hyväksynnän. Mutta ei toivoakaan.



Olen kerännyt rohkeutta ja voimaa koittaa hoitaa somaattista vammaani hyvin, ja tunnollisesti. Silloin kommentti, jonka sisällön on tarkoitus loukata ja ajaa kommentin saaja alas.



torstai 13. joulukuuta 2012

I won the prize, of being always the second one

Tuntuu oudolta, että joku käskee minua ajattelemaan niin, että olen ensimmäinen. Tärkein. No eihän niin voi ajatella, se on väärin. Ei siinä ole logiikkaa. Minä, ensimmäinen? Minä tärkein? Ihmisillä on priortieetit. He ovat luoneet ne. Ovat muokanneet yhteiskunnan ja oman elämän aikana saavutetuista asioista oman listansa, jonne asettavat asioita tärkeysjärjestykseen. Olen huoammnut sen, että listoilla, joille minä kuulun, en ole koskaan paikalla 1. eli ensimmäisenä. 

 

Vai sairastanko kiltin tytön syndroomaa? Olenko vain tyhmä vai liian kiltti siihen, että voisin vaatia itselleni sen korkeimman paikan. Olen tottunut siihen aina. Oli tilanne mikä tahansa, paikka mikä tahansa. Mutta siihen tottuu. Se vaan tuntuu niin kuolettavalta iskulta päin naamaa, kun on kerännyt rohkeutta siihen, että pyytää jopa vaatii, että asetakkaa minut ensimmäiseksi. Niin kun huomaa paikkansa. Tai joku näyttää sen minulle. 



Kävin psykoterapiassa, jossa minulle kerrottiin jotain outoa, kummaa ja erikoista. Olen arvokas ihminen ja minullakin on oikeus tulla kuullukis, ymmärretyksi sekä rakastetuksi. Minutkin täytyy ottaa huomioon. Ja antaa minulle aikaa. Sanoin terapeutilleni, että hän sekaisin, kun hän suoltaa suustaan tuollaisia valheita. Ymmärtääköhän mitä hän puhuu? Hän kertoi, että minun ajatukseni ovat vääristyneet. Minun? Vääristyneet?  Ei se voi olla niin. Olen arvoton, joka ei anstaitse hyvää. 



Sitä kun kerää rohekutensa, että uskaltaa pyyttä apua. Kun ensin kuuntelee åitkään sitä, että vierellä seistään ja eikä jätetä yksin. Hah! En suurempaa paskaa ole kuullut pitkään aikaan. Ilmeisesti se on oikein antaa katteettomia, tyhjiä lupauksia. Niillä on hyvä pönkittää omaa oloa, kun voi sanoa, että olenhan MINÄ sinulle sanonut, että MINÄ olen aina tässä, mutta KUN ET SINÄ KOSKAAN OLE PYYTÄNYT. Siksi en pyydä, kun en kestä kohdata vielä näin hauraalla pohjalla sitä, että ei sitä lupausta koskaan täytetä. Miksi luvataan jotain niin isoa ja siirta, kun silloin sitä ei pidetä, kun sen aika on. 



Edes se, että sanon ne sanat. Haluan kuolla. Pelkään tekeväni itselleni jotain. Vie lääkkeet pois. Eivät vie minua tärkeimmäksi. Kun on kyse omasta työstä, minun kuolemastaniki tulee asia, joka kuuluu toiselle tilalle. Tuntuu kauhealta, että vaikka haluan tappaa itseni, se ei mene työvuoron edelle. Ainoa mitä elämässäni on täytetty. Ovat tyhjät lupaukset. 

Nyt en edes jaksa uskoa. Haluan vain luovuttaa. 









































































maanantai 10. joulukuuta 2012

Darkness

Pimeys on asia jota moni rakastaa. Minä pelkään. Inhoan, halveksun ja kammoan. Olin perhoseni kanssa kulkemassa. Tuntui hyvältä. Tuntui, aivan kuin olisimme leijuneet. Sitten joku kulki ohitse. Töytäisi kulkiessaan. Mies. Samassa tuntui, kuin kaikki olisi kaatunut päälle. Tukahduttaisi. Haukoin henkeä, koitin juosta. Mutta seisoin vain paikoillani. Hätääntynyt perhonen lensi ympärilläni.





Ei auttanut, vaikka kuinka huusin lujaa, että mene pois. Peto seurasi minua. Se otti kiinni. Löysi ehjän sielun palasen ja repi sen auki. Ikävä tuli ja vei pois. Fyysinen tuska potki minua jalkoihin ja pakotti menemään polvilleen. Lopulta seisoin puun alla ja itkin, että saisin voimaa nousta ja kulke kotiin. Sinne missä saisin olla minä. Tuskani, vihani, häpeäni ja pelkoni kanssa.



Luulin, että täällä helpottaa. Ei auta, pesen itseni, jospa lika ja merkit menisvät veden mukana alas. Toisaalta arpeni jaloissa ja käsissä kertovat, että tämän pelin olen hävinnyt. Joku voitti ja minä hävisin. Auttaako, jos viillän. Vielä yhden voiton merkin. Voin sillon katsoa, että hävisin. Tai että joku voitti.

Mutta silti; DUM SPIRO, SPERO-NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON- että voittaja olisin minä ja veri terässä olisi jonkun muun.












torstai 6. joulukuuta 2012

Dyspraksia

Ajatuksia ja kuniita lauseita pyörii päässä. Haluaisin tuottaa ne puheeksi, lauseiksi. Sellaiseksi, jotka toinen voisi kuulla ja parhaassa tapauksessa ymmärtää. Tärkein lause; minä rakastan sinua ja olet minulle tärkeä. Se tarttuu kurkkuun ja jää sanomatta. Tuntuu, että tämä dyspraksia koskee päässäni vain toiselle tarkoitettuja positiivisia asiota. Sen sijaan suusta lentää teräviä, tappavia, jäätäviä, rumia sanoja. Ne ovat teräviä ja satuttavat.




Sama ajoi minut reunalla, se työnsi minua. Jossakin vaiheessa ennen putoamista pystyin kuitenkin huutamaan ja myöntämään, että en ole täydellinen. En osaa enää olla yksin, enkä osaa olla minä. Tarvitsen apua. 





Tuntuu pahalta katsoa, kun puukotan ja tyrmään sanoilla. Vielä niitä, joita rakastan.Kaikkia. Perhosen siivetkään eivät pysty lentämään, kun niitä on satuttanut. Kaipaus ja tuska ilmestyy, kun ajatteleen, että puolikas minusta lentäisi pois. En vai osaa ajatella, että työnnän pois, niitä juuri joita rakastan. Tiedän, että tiedät. Se en ole minä. 


"Kirottu syyllinen,
joku kasvoton ihminen.
Kuka se teistä on?
Ja kenen käsi on tahraton?
Kovempi sydän ja kovemmat kädet,
häneen ovat takertuneet.
Tutuimmat kadut ja kivet ja ojat,
ne tyttömme piilottaneet.
Kovempi sydän ja kovemmat kädet.
Häneen kajonneet,
ja tänään sulaneet lumet;
ne pohjalta ojan minut ovat paljastaneet"


Tiedät, minä rakastan sinua. Älä pelkää, sinä olet minun kaikkeni. 





Edelleenkin; DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON.