torstai 13. joulukuuta 2012

I won the prize, of being always the second one

Tuntuu oudolta, että joku käskee minua ajattelemaan niin, että olen ensimmäinen. Tärkein. No eihän niin voi ajatella, se on väärin. Ei siinä ole logiikkaa. Minä, ensimmäinen? Minä tärkein? Ihmisillä on priortieetit. He ovat luoneet ne. Ovat muokanneet yhteiskunnan ja oman elämän aikana saavutetuista asioista oman listansa, jonne asettavat asioita tärkeysjärjestykseen. Olen huoammnut sen, että listoilla, joille minä kuulun, en ole koskaan paikalla 1. eli ensimmäisenä. 

 

Vai sairastanko kiltin tytön syndroomaa? Olenko vain tyhmä vai liian kiltti siihen, että voisin vaatia itselleni sen korkeimman paikan. Olen tottunut siihen aina. Oli tilanne mikä tahansa, paikka mikä tahansa. Mutta siihen tottuu. Se vaan tuntuu niin kuolettavalta iskulta päin naamaa, kun on kerännyt rohkeutta siihen, että pyytää jopa vaatii, että asetakkaa minut ensimmäiseksi. Niin kun huomaa paikkansa. Tai joku näyttää sen minulle. 



Kävin psykoterapiassa, jossa minulle kerrottiin jotain outoa, kummaa ja erikoista. Olen arvokas ihminen ja minullakin on oikeus tulla kuullukis, ymmärretyksi sekä rakastetuksi. Minutkin täytyy ottaa huomioon. Ja antaa minulle aikaa. Sanoin terapeutilleni, että hän sekaisin, kun hän suoltaa suustaan tuollaisia valheita. Ymmärtääköhän mitä hän puhuu? Hän kertoi, että minun ajatukseni ovat vääristyneet. Minun? Vääristyneet?  Ei se voi olla niin. Olen arvoton, joka ei anstaitse hyvää. 



Sitä kun kerää rohekutensa, että uskaltaa pyyttä apua. Kun ensin kuuntelee åitkään sitä, että vierellä seistään ja eikä jätetä yksin. Hah! En suurempaa paskaa ole kuullut pitkään aikaan. Ilmeisesti se on oikein antaa katteettomia, tyhjiä lupauksia. Niillä on hyvä pönkittää omaa oloa, kun voi sanoa, että olenhan MINÄ sinulle sanonut, että MINÄ olen aina tässä, mutta KUN ET SINÄ KOSKAAN OLE PYYTÄNYT. Siksi en pyydä, kun en kestä kohdata vielä näin hauraalla pohjalla sitä, että ei sitä lupausta koskaan täytetä. Miksi luvataan jotain niin isoa ja siirta, kun silloin sitä ei pidetä, kun sen aika on. 



Edes se, että sanon ne sanat. Haluan kuolla. Pelkään tekeväni itselleni jotain. Vie lääkkeet pois. Eivät vie minua tärkeimmäksi. Kun on kyse omasta työstä, minun kuolemastaniki tulee asia, joka kuuluu toiselle tilalle. Tuntuu kauhealta, että vaikka haluan tappaa itseni, se ei mene työvuoron edelle. Ainoa mitä elämässäni on täytetty. Ovat tyhjät lupaukset. 

Nyt en edes jaksa uskoa. Haluan vain luovuttaa. 









































































Ei kommentteja:

Lähetä kommentti