Anhedonia

Kyvyttömyys tuntea mielihyvää. Olen taas huomannut, että se on vaikeaa. Ihmisellä on tukikohta, jossa voi tuntea olonsa turvalliseksi sekä olla ja voida siellä hyvin. Tai ainakin pyrkeä siihen hyvinvointiin. Entä sitten, kun sieltä poistuu? Mitä sitten? Joulun aikaan, jolloin kaikkien tulisi olla kiitollisia ja hyväksyttyjä ja onnellisia siitä, että saa jakaa iloa ja ohyvyyttä ympärilleen. Minä haluaisin luopua. Ja olla yksin. Tai ainakin kotona, turvassa. Rauhassa. Luojani luona voisi kuvitella saavansa rauhan ja hyväksynnän. Mutta ei toivoakaan.

Olen kerännyt rohkeutta ja voimaa koittaa hoitaa somaattista vammaani hyvin, ja tunnollisesti. Silloin kommentti, jonka sisällön on tarkoitus loukata ja ajaa kommentin saaja alas.

I won the prize, of being always the second one

Tuntuu oudolta, että joku käskee minua ajattelemaan niin, että olen ensimmäinen. Tärkein. No eihän niin voi ajatella, se on väärin. Ei siinä ole logiikkaa. Minä, ensimmäinen? Minä tärkein? Ihmisillä on priortieetit. He ovat luoneet ne. Ovat muokanneet yhteiskunnan ja oman elämän aikana saavutetuista asioista oman listansa, jonne asettavat asioita tärkeysjärjestykseen. Olen huoammnut sen, että listoilla, joille minä kuulun, en ole koskaan paikalla 1. eli ensimmäisenä. 

 

Vai sairastanko kiltin tytön syndroomaa? Olenko vain tyhmä vai liian kiltti siihen, että voisin vaatia itselleni sen korkeimman paikan. Olen tottunut siihen aina. Oli tilanne mikä tahansa, paikka mikä tahansa. Mutta siihen tottuu. Se vaan tuntuu niin kuolettavalta iskulta päin naamaa, kun on kerännyt rohkeutta siihen, että pyytää jopa vaatii, että asetakkaa minut ensimmäiseksi. Niin kun huomaa paikkansa. Tai joku näyttää sen minulle. 

Kävin psykoterapiassa, jossa minulle kerrottiin jotain outoa, kummaa ja erikoista. Olen arvokas ihminen ja minullakin on oikeus tulla kuullukis, ymmärretyksi sekä rakastetuksi. Minutkin täytyy ottaa huomioon. Ja antaa minulle aikaa. Sanoin terapeutilleni, että hän sekaisin, kun hän suoltaa suustaan tuollaisia valheita. Ymmärtääköhän mitä hän puhuu? Hän kertoi, että minun ajatukseni ovat vääristyneet. Minun? Vääristyneet?  Ei se voi olla niin. Olen arvoton, joka ei anstaitse hyvää. 

Sitä kun kerää rohekutensa, että uskaltaa pyyttä apua. Kun ensin kuuntelee åitkään sitä, että vierellä seistään ja eikä jätetä yksin. Hah! En suurempaa paskaa ole kuullut pitkään aikaan. Ilmeisesti se on oikein antaa katteettomia, tyhjiä lupauksia. Niillä on hyvä pönkittää omaa oloa, kun voi sanoa, että olenhan MINÄ sinulle sanonut, että MINÄ olen aina tässä, mutta KUN ET SINÄ KOSKAAN OLE PYYTÄNYT. Siksi en pyydä, kun en kestä kohdata vielä näin hauraalla pohjalla sitä, että ei sitä lupausta koskaan täytetä. Miksi luvataan jotain niin isoa ja siirta, kun silloin sitä ei pidetä, kun sen aika on. 

Edes se, että sanon ne sanat. Haluan kuolla. Pelkään tekeväni itselleni jotain. Vie lääkkeet pois. Eivät vie minua tärkeimmäksi. Kun on kyse omasta työstä, minun kuolemastaniki tulee asia, joka kuuluu toiselle tilalle. Tuntuu kauhealta, että vaikka haluan tappaa itseni, se ei mene työvuoron edelle. Ainoa mitä elämässäni on täytetty. Ovat tyhjät lupaukset. 

Nyt en edes jaksa uskoa. Haluan vain luovuttaa. 

Darkness

Pimeys on asia jota moni rakastaa. Minä pelkään. Inhoan, halveksun ja kammoan. Olin perhoseni kanssa kulkemassa. Tuntui hyvältä. Tuntui, aivan kuin olisimme leijuneet. Sitten joku kulki ohitse. Töytäisi kulkiessaan. Mies. Samassa tuntui, kuin kaikki olisi kaatunut päälle. Tukahduttaisi. Haukoin henkeä, koitin juosta. Mutta seisoin vain paikoillani. Hätääntynyt perhonen lensi ympärilläni.

Ei auttanut, vaikka kuinka huusin lujaa, että mene pois. Peto seurasi minua. Se otti kiinni. Löysi ehjän sielun palasen ja repi sen auki. Ikävä tuli ja vei pois. Fyysinen tuska potki minua jalkoihin ja pakotti menemään polvilleen. Lopulta seisoin puun alla ja itkin, että saisin voimaa nousta ja kulke kotiin. Sinne missä saisin olla minä. Tuskani, vihani, häpeäni ja pelkoni kanssa.

Luulin, että täällä helpottaa. Ei auta, pesen itseni, jospa lika ja merkit menisvät veden mukana alas. Toisaalta arpeni jaloissa ja käsissä kertovat, että tämän pelin olen hävinnyt. Joku voitti ja minä hävisin. Auttaako, jos viillän. Vielä yhden voiton merkin. Voin sillon katsoa, että hävisin. Tai että joku voitti.

Mutta silti; DUM SPIRO, SPERO-NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON- että voittaja olisin minä ja veri terässä olisi jonkun muun.

Dyspraksia

Ajatuksia ja kuniita lauseita pyörii päässä. Haluaisin tuottaa ne puheeksi, lauseiksi. Sellaiseksi, jotka toinen voisi kuulla ja parhaassa tapauksessa ymmärtää. Tärkein lause; minä rakastan sinua ja olet minulle tärkeä. Se tarttuu kurkkuun ja jää sanomatta. Tuntuu, että tämä dyspraksia koskee päässäni vain toiselle tarkoitettuja positiivisia asiota. Sen sijaan suusta lentää teräviä, tappavia, jäätäviä, rumia sanoja. Ne ovat teräviä ja satuttavat.

Sama ajoi minut reunalla, se työnsi minua. Jossakin vaiheessa ennen putoamista pystyin kuitenkin huutamaan ja myöntämään, että en ole täydellinen. En osaa enää olla yksin, enkä osaa olla minä. Tarvitsen apua. 

Tuntuu pahalta katsoa, kun puukotan ja tyrmään sanoilla. Vielä niitä, joita rakastan.Kaikkia. Perhosen siivetkään eivät pysty lentämään, kun niitä on satuttanut. Kaipaus ja tuska ilmestyy, kun ajatteleen, että puolikas minusta lentäisi pois. En vai osaa ajatella, että työnnän pois, niitä juuri joita rakastan. Tiedän, että tiedät. Se en ole minä. 

"Kirottu syyllinen,
joku kasvoton ihminen.
Kuka se teistä on?
Ja kenen käsi on tahraton?
Kovempi sydän ja kovemmat kädet,
häneen ovat takertuneet.
Tutuimmat kadut ja kivet ja ojat,
ne tyttömme piilottaneet.
Kovempi sydän ja kovemmat kädet.
Häneen kajonneet,
ja tänään sulaneet lumet;ne pohjalta ojan minut ovat paljastaneet". 

Tiedät, minä rakastan sinua. Älä pelkää, sinä olet minun kaikkeni. 

Edelleenkin; DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON.

I'm not alone, because loneliness is always with me.

Kuinka moni on kuullut jonkun sanovan sen lauseen; Soita jos on jotain, tai mulla on sulle aikaa. Sen voi sanoa joku jota luulee ystäväksi, tai kaveriksi. Kuinka monta kertaa nämä lupaukset pitävät. Olen itsekin syyllistynyt sanomaan noin, mutta puolustan itseäni sanomalla että lauseen kuulija ei ole koskaan soittanut.

Tälläkin hetkellä tuntuu, ettei ystäviä ole niiden joukossa joita tunnen pitemmälta ajalta. Tuntematon ihminen tarjoutuu auttamaan, eikä he jotka ovat nuo lauseet sanoneet. Silloin väkisinkin miettii, että mikä minussa on oikein vikana, miksen kelpaa ystäväksi? Miksi minulle ei puhuta? Mitä teen väärin? Miksi olen yksin, vaikka autan toisia? Miksi minulle ei riitä aikaa, edes puolta tuntia? Kuinka voisin muuttaa itseäni, että he hyväksyisivät minut? Toisaalta miten muutan itseäni, kun en tiedä kuka olen. Ilmeisesti siksi en kelpaa.

Taas huomaan istuvani yksin kahvikupin kanssa pöydässä. Kynttilän liekki on onneksi tuomassa lämpöä mieleen. Katoin taas kerran toisenkin kupin, kun odotin ystävää. Tyhmänä tuihotin puhelinta ja toivoin, että se ilmoittaisi jonkun hyväksyvän minut ja tulisi edes käymään. Kysyisi mitä kuuluu. Kantaisi edes hetken osan tätä painoa, joka tuntuu musertavalta.

Täytyy varmaan uskoa taas, että DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN TOIVON, että puhelin soisi ja toinenkin kuppi täyttyisi.

Se, mihin sinä kajosit oli toisen omaa.

Toisen omaa? Mikä? Kenen omaa? Poltan kynttilöitä ja mietin, että kaikki nämä ovat ottaneet minun omani, eli mieleni, persoonani. Sen mitä ei ollut vielä kasattu loppuun.

Esittelyssä en kertonut kaikkea minkä kanssa tasitelen. Voisin kertoa, koska tuskin kukaan kuuntelee. Ja vaikka kuuntelee, niin kuuleeko kukaan? Sairastuin ensi kertaa, kun kaverini kuoli. Hän oli nuori, tyttö ja diabeetikko. Kuten minäkin. Silloin kuolemanpelko astui mieleen erittäin voimakkaana. Pelkäsin, mutta on helpompi pelätä yksin, kuin edes yrittää puhua ja hakea ymmärrystä. Ei semmoista tullut. Mitenpä? Olen vain ollut erään ihmisen silmissä vain huomionhakuinen ja itsekeskeinen ihminen. Jolla ei ole minkäänlaista kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Lääkeriippuvainen psykopaatti. Hänen mielestään. Samaan aikaan hän kertoo, että omistaa minut, kun on minut luonutkin.

Saanko vain kertoa, että olen riippuvainen insuliinista, en muusta. Silloin ei ollut määrättynä mitään psyykeeseen. Olin vielä paperilla ja lääkkeellisesti terve. Kerroin vain tälle minut luoneelle ihmiselle, että sattuu jalkoihin ja sain reseptin jopa polikäynnin yhteydessä kipulääkkeeseen lääkäriltä.


Sain apua. Diagnoosilla F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita. Olin silloin 15. Mutta ei sitä uskottu. Olin vain laiska. Joka ei viitsinyt nousta ylös. Ottaa itseä niskasta kiinni, nuori ihminen ja vain mätänee sängyn pohjalla. Kuinka tuollaista saa hävetä. 




Muutin pois. Pääsin eroon luojasta. En uskonut enää luojaan tai Luojaan. Lapsenusko tai usko oli mennyt. Vaikka sitä ei ollut koskaan ollutkaan. Jatkoin terapiaa. Mutta koska olin alaikäinen, oli pakko jakaa terapiaa luojan kanssa. Luoja armahda. Annan olen yksin. Sain diagnoosin F34.0 Mielialan aaltoiluhäiriö; Jatkuva mielialan epävakaisuus, johon sisältyy lukuisia masennusjaksoja ja mielialan lievän kohoamisen jaksoja, Samaan aikaan sain riippuvuuden. Riippuvuun hyväksynnästä. Joku hyväksyy minut, ihminen. Sain hyväksyntää. Riippuvuutta väärässä suhteessa. Väheksyntää. Kehittvää raakiletta, joka ei tiedä mikä oikein. 

Painajainen yöllä. Pääsi niin lähelle, että sai jakaa pienen turvapaikan, josta teki painajaisen. Koski, repi, suuttui, mykisti, riisui, tunkeutui. Riisui. Halvaannutti. Joka kerta, kun herätyskello soi menin katatoniseen tilaan, jossa laskin sekunteja, milloin se loppui. Silmät pidin kiinni, ettei peto huomaa. En nähnyt kelloa. Kunnes otin rannekellon. Peto kysyi, että mihin sitä yöllä tarvitsee. Kerroin, että otan aikaa. Mittaan kuinka pitkään voi nukkumatta nähdä painajaista. Kaksi tuntia. Minuutteissa 120. Yksi minuutti on 60 sekuntia. Kokonaiset 7200 sekuntia. Toistettuna useaan otteeseen. Lopulta peto ei jaksanut kiduttaa, vaan päätti tappaa. Silloin katatonisuus loppuu, kun happi oli loppua. Juoksin pois. Menin suihkuun, pesin. Hankasin. Itki. Koska sattui. Valui verta. En halunnut. En eronnut, koska tein väärin. Peto kertoi raakileelle, että jos miestä arvostaa, niin silloin antaa aina.

Lisäksi sain olla silloin ihminen, kun peto ei juonut. Peto kävi myös salilla, jossa treenasi. Hän treenasi parisuhdetta. Mutta yksin, muttei yksin kuitenkaan. Minä jäin yksin. Peto myös huusi, kaahasi. Se karjui, löi seinään nyrkillä, aivan viereen. Samaan aikaan se oli laittanut minuunkin pedon. Vihan, jota en osannut hallita. Peto ei halunnut kerto minusta julkisesti. Ja hyväksyin sen. Pääsin pedosta eroon, kun sain voimaa laittaa sen häkkiin ja siirtyä itse pois.

Kohtasin myös pedon sukulaisen, hirviön. Peto ja hirviö eivät tunteneet, mutta olivat toistensa kaksoisolennot. Hirviö teki samoin. Mutta useen paikkaan. Hirviö sai jäädä. Minä en ole kaunotar. Rakastuin. Löysin miehen. Rakastan. Tarvitsen. Haluan. Tunnen. Pitkästä aikaa tunnen. Se on vaikeampaa, kuin olla tunnoton. Miksi pitää tuntea? Sehän on kamalaa. Se saa pelkäämään. Ahdistaa. Menetän myös. Rakas ihminen, ainoa, joka on halunnut minut lähelleen kuolee. Menee tuuleen mukaan. Siirtyy puun oksalle katsomaan, ja heiluttamaan hiuksiani. Pappa.

Ikävä on valtava. Myös ikävöin niin paljon, kun sain olla turta ja tunnoton. Se on harmillista. En jaksa, murrun pitkästä aikaa. On tilaa. On mahdollisuus. On paikka. On yksinäistä. Saa murtua.

Sain seuralaisen, pedon, hirviön ja myös luojan seurakset;

F32.2 Vaikea masennustila ilman psykoottisia oireita, 

Masennustila, jossa useat edellä mainituista oireista ovat voimakkaita ja kärsimystä aiheuttavia. Tyypillisesti esiintyy itsetunnon laskua ja arvottomuuden tai syyllisyyden tunteita. Itsetuhoajatukset ja -käyttäytyminen ovat yleisiä,ja tavallisesti ilmenee joukko "somaattisia" oireita.

F44.7 Sekamuotoiset dissosiaatiohäiriöt (konversiohäiriöt)



Dissosiaatiohäiriöistä puhutaan, kun dissosiaation käyttö lisääntyy häiritseviin mittasuhteisiin ja aiheuttaa vaikeuksia potilaan jokapäiväisessä elämässä. Dissosiaatiohäiriön aiheuttaja on aina trauma, joka on erityisesti vaikeammissa häiriöissä toistuva ja alkanut lapsuudessa. Dissosiaatio-oireita sen sijaan voivat aiheuttaa useat eri syyt, kuten erilaiset fyysiset sairaudet, lääkkeet, päihteet tai muut psyykkiset sairaudet.

F31.0 Kaksisuuntaisen mielialahäiriön lievä maaninen (hypomaaninen) jakso

Henkilö on parastaikaa lievästi maaninen, ja hänellä on aiemmin ollut ainakin yksi muu mielialahäiriöjakso (hypomania, mania, masennus tai sekamuoto)

Mutta edelleen; Dum spiro, spero- Niin kauan kuin hengitän, toivon.

See What I See, Feel What I Feel

Minäkuva voi muuttua aika nopeaa. Vuosi sitten olin onnellinen, kun sain painoa putoamaan. Liikuin ja jaksoin. Olen aina ollut syömisrajoitteinen. Psykiatri sanoi, että syömishäiriöinen. Inhoan sitä, kun olen syönyt paljon, tai edes jonkun verran. Inhoan rasvaa. Olin onnellinen, kun sain nääntyä ja näännyttää itseäni. Kaikki rasva tuntui sulavan sillä hetellä, kun elimistö kaipasi ruokaa, mutta onnistuin näännyttämään itseäni.

Inhoan omaa peilikuvaani. Se on vastenmielinen. Likainen. Säälittävä. Yltäkylläinen. Rasvainen. Heikko. Pullukka. Ruma. Lihava. En osaa kertoa, miltä se tuntuu. Varsinkin, kun sairastuu ja sen sairauden vuoksi tulee painoa lisää, nestettä kertyy ja vaatteet puristaa. Se viha ja inho mitä tuntee itseään kohtaan on kauheaa. Miksi annoin sen tapahtua. Olen tottunut vertaamaan itseäni aina muihin, niinpä vertaa myös ulkonäöllisesti. Olen ruma, huononpi, kauheampi. Vastenmielinen. Tuntuu, kuin peilissä katsoisi takasin aina teksti; I HATE YOU!

Olen koittanut monta vuotta hyväksyä itseni sellaisena, kuin olen. Mutta se on hankalaa. Ulkomuotoani on muokannut sairaus, jonka olemassaolon olen vasta vuosi sitten hyväksynyt. Se ei kysellyt armoa, vaan teki niinkuin halusi. Kerrytti painoa, vaikka taistelin sitä vastaan. Se vaan tapahtui. Olen vain sen armoilla. Tämän vartalon on joku toinen luonut ja joku toinen omistaa sen. Koska minä en osaa vaikuttaa siihen. Kyllä minä yritän ja teen sille kaikkea. Mutta aina joku laittaa hanttiin.

Edelleen odotan, että saan oman kehoni, sieluni temppelin omaan haltuun. Siihen asti; DUM SPIRO, SPERO-NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON.

Insomnia

Taas yksi yö takana, kun uni ei tule. Lääkemäärä huimaa päätä, vaan ei vie tajuntaa pois. Uni jää haaveeksi. Monesti sanotaan, että olisipa elämä kuin elokuvaa. Mutta tällä hetkellä oma elämäni muistuttaa jotain trilogiaa, joka nakkaa muistoja, viiltäviä, raskaita ja piinavia muistoja mieleen. Tajuntaan, valveuneen. Samaan tahtiin kun sydän hakkaa. Se hakkaa, nopeaa. Tuntuu, kuin se juoksisi paniikissa pois rintalastasta. Se on ainoa, joka nuita muistoja pääsee pakoon. Tai raukka kuvittelee pääsevänsä.

"Miksi se meikkaa?" "Miksi se puhuu nuin paljon?" "Miksi se pukeutuu nuin?" "Miksi se ei tee lapsia?" "Miksi se ei syö lihaa?" "Miksi sen hiukset ovat noin?" Miksi minä olin silloin minä? Omana itsenäni oleminen kyseenalaistetaan. Vieraat ihmiset kyseenalaistavat sinut, miten voisit itse hyväksyä itsesi. Varsinkin, kun mieli ei ole kunnossa.

Samaan aikaan muistaa, kun toinen koskee väkisin. Repii, raapii, satuttaa. Kun en halua. En syty, niin siksi satuttaa. Syyttää. Tahallaan. Joka yö, kun tuntee toisen sisällään, vaikka haluaisi unohtaa. Koskee, voimallaan repii lähelle.Lamaannuttaa. Aamulla kuitenkin sanoo, että rakastaa.












Milloinkaan en kelpaa. Olen hullu, kun en arvosta ilmaista lihaa, jota kaikki muut syövät. Se kun on puhtainta ikinä maailmassa. Minulle se kelpaa, mutta munuaisilleni ei. Se sattuu. Miksi et syö appelsiinia, tai muita asioita joille olet allrginen, ei se nyt niin paha voi olla. Hankalaa tämä tämmöinen. Koko suvun kanssa pohditte, miksi olen poikkeus. En tee sitä tahallani, elimistöni vaan tukehduttaa minut, jos syön. Toisaalta tämä tukehduttaa myös. Talo täynnä ihmisiä, ne katsoo ja arvostelee. Kaupunkilaistyttö, joka ei tiedä mistään mitään. Eikä voi muka ruokaakaan syödä. Arvostelua. Arviointia. Ei hyväksymistä. Milloin tulee testi, jonka voi läpäistä. Milloin olen riittävä?

Sattuu. Miksi? En ollut riittävä. Joku jota rakastin palasi toiseen syliin, jolloin sai riittävästi. Minä en riittänyt. Yhteinen elämä ei ollut hyvää? Kaikki menneessä saastui, meni pilalle. Muutti väriään. Muistot ovat rumia. Myöhemmin lankesin samaan asiaan. Ostin vartalollani hyväksyntää. Suljin mieleni, toimin välineenä. Tyydytin himon. Jonkun toisen himon. Olin vain väline, itselleni ja toiselle. Mutta en saanut silloin hyväksyntää. Ainoa mitä muistan oli se kun sanoit, että varpaani ovat rumat ja ihoni iljettävä. Mutta silti kelpasin himoon?

Miksi minä annoin sen tapahtua?

Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään ole yksityistä. Vaan kaikki kaaos on julkista. En saa miettiä mitään yksin. Kirjoitan siksi julkisesti, kun en saa pitää mitään itselläni. Joku seuraa sivusta. Koittaa saada kaiken selville, ei kunnioita minun rajojani. Ei hyväksy, että tuskallani ja surullani sekä muistoillani on henkilökohtainen tila, johon en halua ketään. Milloin minun sielustani, kaikista pyhimmästä tuli julkinen, toisen oma, toisen ihmisen mielenkiinnon kohde. Se on eriasia, kun kirjoitan. Olen anonyymi. Kukaan ei tunne, voin kertoa kaiken, koska pääasiassa kerron vain itselleni. Koitan parsia ajatukset kokoon. Mutta silloin kun joku lähellä ei anna tilaa, se on julkista. Yksityisyyteen koskemista.

Mutta silti ajattelen,että ; DUM SPIRO; SPERO-NIIN KAUAN,KUIN HENGITÄN, TOIVON.

Lopun alku, vai alun loppu?

Se mitä odottaa, tulee aina yllättäen. Se mitä pelkää, onkin vain lause muiden joukossa. Niin pitkään, kuin vain muistan olen odottanut ihmettä ja toivonut, että en kuulisi lausetta koskaan, ikinä.

Alkava nefropatia. Pelottavaa. Tieto lisää tuskaa. Jos en olisi ollut hoitajana katsomassa mitä tuskaa voi aiheutua siitä, että nuo kaksi pavun muotoista elintä eivät toimi kunnolla, en pelkäisi niin paljon.

Avioehto diabetekseni kanssa. Annan sinulle kaikken, ja jos en sitä tee, saat silmäni, jalkani sekä terveyteni. Olen asunut kanssasi samassa kehossa kaksi vuosikymmentä. Melkein saman verran, kuin olen ollut olemassa. Jakanut kaiken kanssasi. Nyt olen siinä pisteessä, että en enempää voi sinulle antaa. Olet saanut hermostoni, silmäni, ihoni, tuntoni, nyt vielä munuaiseni. Mikä sinulle riittää? En jaksa antaa enempää.

Lista on loputon. Ainakin se tuntuu siltä. Kaikki mitä on tullut papereihin lisää. Tuntuu, kuin kaikki huutaisi: olet turha, arvoton, surkea, 2-laatua. Vai onko se melankoliaa? Vai masennusta? Alakuloa? Vai realististista?

Ennenkuin tajusin hakea apua, luulin että olen löytänyt minäni. En ollutkaan. Nyt voi vaan kysyä:




Kuka minä olen? Missä minä olen? Mitä minä teen? Eräs sanoi, että ei saa mennä sairauden taakse? Kuka ei saa mennä? Minkä niistä taakse? Kuka se on se ihminen, joka ei saa mennä vaikean masennuksen taakse? Bipolaarian taakse? Hypotyreoosin, reuman, astman, diabeteksen, alkavan nefropatian, neuropatian, maculopatian, minkä noista taakse? Helppo on sanoa, että älä mene sairauden taakse. Ikuinen miellyttäjä, kiltti tyttö. Kuka minä olen?

Miten minnekään voi mennä, kun ei tiedä kuka on? Sen minkä tiedän, on se, että sattuu. Aina. Siksi kirjoitan. Monella muullakin sattuu. Se helpottaa, kun jaksaa uskoa. Tällä hetkellä minä uskon siihen, että; DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN ON TOIVOA.