Lopun alku, vai alun loppu?

Se mitä odottaa, tulee aina yllättäen. Se mitä pelkää, onkin vain lause muiden joukossa. Niin pitkään, kuin vain muistan olen odottanut ihmettä ja toivonut, että en kuulisi lausetta koskaan, ikinä.

Alkava nefropatia. Pelottavaa. Tieto lisää tuskaa. Jos en olisi ollut hoitajana katsomassa mitä tuskaa voi aiheutua siitä, että nuo kaksi pavun muotoista elintä eivät toimi kunnolla, en pelkäisi niin paljon.

Avioehto diabetekseni kanssa. Annan sinulle kaikken, ja jos en sitä tee, saat silmäni, jalkani sekä terveyteni. Olen asunut kanssasi samassa kehossa kaksi vuosikymmentä. Melkein saman verran, kuin olen ollut olemassa. Jakanut kaiken kanssasi. Nyt olen siinä pisteessä, että en enempää voi sinulle antaa. Olet saanut hermostoni, silmäni, ihoni, tuntoni, nyt vielä munuaiseni. Mikä sinulle riittää? En jaksa antaa enempää.

Lista on loputon. Ainakin se tuntuu siltä. Kaikki mitä on tullut papereihin lisää. Tuntuu, kuin kaikki huutaisi: olet turha, arvoton, surkea, 2-laatua. Vai onko se melankoliaa? Vai masennusta? Alakuloa? Vai realististista?

Ennenkuin tajusin hakea apua, luulin että olen löytänyt minäni. En ollutkaan. Nyt voi vaan kysyä:




Kuka minä olen? Missä minä olen? Mitä minä teen? Eräs sanoi, että ei saa mennä sairauden taakse? Kuka ei saa mennä? Minkä niistä taakse? Kuka se on se ihminen, joka ei saa mennä vaikean masennuksen taakse? Bipolaarian taakse? Hypotyreoosin, reuman, astman, diabeteksen, alkavan nefropatian, neuropatian, maculopatian, minkä noista taakse? Helppo on sanoa, että älä mene sairauden taakse. Ikuinen miellyttäjä, kiltti tyttö. Kuka minä olen?

Miten minnekään voi mennä, kun ei tiedä kuka on? Sen minkä tiedän, on se, että sattuu. Aina. Siksi kirjoitan. Monella muullakin sattuu. Se helpottaa, kun jaksaa uskoa. Tällä hetkellä minä uskon siihen, että; DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN ON TOIVOA.