I'm not alone, because loneliness is always with me.

Kuinka moni on kuullut jonkun sanovan sen lauseen; Soita jos on jotain, tai mulla on sulle aikaa. Sen voi sanoa joku jota luulee ystäväksi, tai kaveriksi. Kuinka monta kertaa nämä lupaukset pitävät. Olen itsekin syyllistynyt sanomaan noin, mutta puolustan itseäni sanomalla että lauseen kuulija ei ole koskaan soittanut.

Tälläkin hetkellä tuntuu, ettei ystäviä ole niiden joukossa joita tunnen pitemmälta ajalta. Tuntematon ihminen tarjoutuu auttamaan, eikä he jotka ovat nuo lauseet sanoneet. Silloin väkisinkin miettii, että mikä minussa on oikein vikana, miksen kelpaa ystäväksi? Miksi minulle ei puhuta? Mitä teen väärin? Miksi olen yksin, vaikka autan toisia? Miksi minulle ei riitä aikaa, edes puolta tuntia? Kuinka voisin muuttaa itseäni, että he hyväksyisivät minut? Toisaalta miten muutan itseäni, kun en tiedä kuka olen. Ilmeisesti siksi en kelpaa.

Taas huomaan istuvani yksin kahvikupin kanssa pöydässä. Kynttilän liekki on onneksi tuomassa lämpöä mieleen. Katoin taas kerran toisenkin kupin, kun odotin ystävää. Tyhmänä tuihotin puhelinta ja toivoin, että se ilmoittaisi jonkun hyväksyvän minut ja tulisi edes käymään. Kysyisi mitä kuuluu. Kantaisi edes hetken osan tätä painoa, joka tuntuu musertavalta.

Täytyy varmaan uskoa taas, että DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN TOIVON, että puhelin soisi ja toinenkin kuppi täyttyisi.