Minäkuva voi muuttua aika nopeaa. Vuosi sitten olin onnellinen, kun sain painoa putoamaan. Liikuin ja jaksoin. Olen aina ollut syömisrajoitteinen. Psykiatri sanoi, että syömishäiriöinen. Inhoan sitä, kun olen syönyt paljon, tai edes jonkun verran. Inhoan rasvaa. Olin onnellinen, kun sain nääntyä ja näännyttää itseäni. Kaikki rasva tuntui sulavan sillä hetellä, kun elimistö kaipasi ruokaa, mutta onnistuin näännyttämään itseäni.
Inhoan omaa peilikuvaani. Se on vastenmielinen. Likainen. Säälittävä. Yltäkylläinen. Rasvainen. Heikko. Pullukka. Ruma. Lihava. En osaa kertoa, miltä se tuntuu. Varsinkin, kun sairastuu ja sen sairauden vuoksi tulee painoa lisää, nestettä kertyy ja vaatteet puristaa. Se viha ja inho mitä tuntee itseään kohtaan on kauheaa. Miksi annoin sen tapahtua. Olen tottunut vertaamaan itseäni aina muihin, niinpä vertaa myös ulkonäöllisesti. Olen ruma, huononpi, kauheampi. Vastenmielinen. Tuntuu, kuin peilissä katsoisi takasin aina teksti; I HATE YOU!
Olen koittanut monta vuotta hyväksyä itseni sellaisena, kuin olen. Mutta se on hankalaa. Ulkomuotoani on muokannut sairaus, jonka olemassaolon olen vasta vuosi sitten hyväksynyt. Se ei kysellyt armoa, vaan teki niinkuin halusi. Kerrytti painoa, vaikka taistelin sitä vastaan. Se vaan tapahtui. Olen vain sen armoilla. Tämän vartalon on joku toinen luonut ja joku toinen omistaa sen. Koska minä en osaa vaikuttaa siihen. Kyllä minä yritän ja teen sille kaikkea. Mutta aina joku laittaa hanttiin.
Edelleen odotan, että saan oman kehoni, sieluni temppelin omaan haltuun. Siihen asti; DUM SPIRO, SPERO-NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti