See What I See, Feel What I Feel

Minäkuva voi muuttua aika nopeaa. Vuosi sitten olin onnellinen, kun sain painoa putoamaan. Liikuin ja jaksoin. Olen aina ollut syömisrajoitteinen. Psykiatri sanoi, että syömishäiriöinen. Inhoan sitä, kun olen syönyt paljon, tai edes jonkun verran. Inhoan rasvaa. Olin onnellinen, kun sain nääntyä ja näännyttää itseäni. Kaikki rasva tuntui sulavan sillä hetellä, kun elimistö kaipasi ruokaa, mutta onnistuin näännyttämään itseäni.

Inhoan omaa peilikuvaani. Se on vastenmielinen. Likainen. Säälittävä. Yltäkylläinen. Rasvainen. Heikko. Pullukka. Ruma. Lihava. En osaa kertoa, miltä se tuntuu. Varsinkin, kun sairastuu ja sen sairauden vuoksi tulee painoa lisää, nestettä kertyy ja vaatteet puristaa. Se viha ja inho mitä tuntee itseään kohtaan on kauheaa. Miksi annoin sen tapahtua. Olen tottunut vertaamaan itseäni aina muihin, niinpä vertaa myös ulkonäöllisesti. Olen ruma, huononpi, kauheampi. Vastenmielinen. Tuntuu, kuin peilissä katsoisi takasin aina teksti; I HATE YOU!

Olen koittanut monta vuotta hyväksyä itseni sellaisena, kuin olen. Mutta se on hankalaa. Ulkomuotoani on muokannut sairaus, jonka olemassaolon olen vasta vuosi sitten hyväksynyt. Se ei kysellyt armoa, vaan teki niinkuin halusi. Kerrytti painoa, vaikka taistelin sitä vastaan. Se vaan tapahtui. Olen vain sen armoilla. Tämän vartalon on joku toinen luonut ja joku toinen omistaa sen. Koska minä en osaa vaikuttaa siihen. Kyllä minä yritän ja teen sille kaikkea. Mutta aina joku laittaa hanttiin.

Edelleen odotan, että saan oman kehoni, sieluni temppelin omaan haltuun. Siihen asti; DUM SPIRO, SPERO-NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN, TOIVON.

Insomnia

Taas yksi yö takana, kun uni ei tule. Lääkemäärä huimaa päätä, vaan ei vie tajuntaa pois. Uni jää haaveeksi. Monesti sanotaan, että olisipa elämä kuin elokuvaa. Mutta tällä hetkellä oma elämäni muistuttaa jotain trilogiaa, joka nakkaa muistoja, viiltäviä, raskaita ja piinavia muistoja mieleen. Tajuntaan, valveuneen. Samaan tahtiin kun sydän hakkaa. Se hakkaa, nopeaa. Tuntuu, kuin se juoksisi paniikissa pois rintalastasta. Se on ainoa, joka nuita muistoja pääsee pakoon. Tai raukka kuvittelee pääsevänsä.

"Miksi se meikkaa?" "Miksi se puhuu nuin paljon?" "Miksi se pukeutuu nuin?" "Miksi se ei tee lapsia?" "Miksi se ei syö lihaa?" "Miksi sen hiukset ovat noin?" Miksi minä olin silloin minä? Omana itsenäni oleminen kyseenalaistetaan. Vieraat ihmiset kyseenalaistavat sinut, miten voisit itse hyväksyä itsesi. Varsinkin, kun mieli ei ole kunnossa.

Samaan aikaan muistaa, kun toinen koskee väkisin. Repii, raapii, satuttaa. Kun en halua. En syty, niin siksi satuttaa. Syyttää. Tahallaan. Joka yö, kun tuntee toisen sisällään, vaikka haluaisi unohtaa. Koskee, voimallaan repii lähelle.Lamaannuttaa. Aamulla kuitenkin sanoo, että rakastaa.












Milloinkaan en kelpaa. Olen hullu, kun en arvosta ilmaista lihaa, jota kaikki muut syövät. Se kun on puhtainta ikinä maailmassa. Minulle se kelpaa, mutta munuaisilleni ei. Se sattuu. Miksi et syö appelsiinia, tai muita asioita joille olet allrginen, ei se nyt niin paha voi olla. Hankalaa tämä tämmöinen. Koko suvun kanssa pohditte, miksi olen poikkeus. En tee sitä tahallani, elimistöni vaan tukehduttaa minut, jos syön. Toisaalta tämä tukehduttaa myös. Talo täynnä ihmisiä, ne katsoo ja arvostelee. Kaupunkilaistyttö, joka ei tiedä mistään mitään. Eikä voi muka ruokaakaan syödä. Arvostelua. Arviointia. Ei hyväksymistä. Milloin tulee testi, jonka voi läpäistä. Milloin olen riittävä?

Sattuu. Miksi? En ollut riittävä. Joku jota rakastin palasi toiseen syliin, jolloin sai riittävästi. Minä en riittänyt. Yhteinen elämä ei ollut hyvää? Kaikki menneessä saastui, meni pilalle. Muutti väriään. Muistot ovat rumia. Myöhemmin lankesin samaan asiaan. Ostin vartalollani hyväksyntää. Suljin mieleni, toimin välineenä. Tyydytin himon. Jonkun toisen himon. Olin vain väline, itselleni ja toiselle. Mutta en saanut silloin hyväksyntää. Ainoa mitä muistan oli se kun sanoit, että varpaani ovat rumat ja ihoni iljettävä. Mutta silti kelpasin himoon?

Miksi minä annoin sen tapahtua?

Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään ole yksityistä. Vaan kaikki kaaos on julkista. En saa miettiä mitään yksin. Kirjoitan siksi julkisesti, kun en saa pitää mitään itselläni. Joku seuraa sivusta. Koittaa saada kaiken selville, ei kunnioita minun rajojani. Ei hyväksy, että tuskallani ja surullani sekä muistoillani on henkilökohtainen tila, johon en halua ketään. Milloin minun sielustani, kaikista pyhimmästä tuli julkinen, toisen oma, toisen ihmisen mielenkiinnon kohde. Se on eriasia, kun kirjoitan. Olen anonyymi. Kukaan ei tunne, voin kertoa kaiken, koska pääasiassa kerron vain itselleni. Koitan parsia ajatukset kokoon. Mutta silloin kun joku lähellä ei anna tilaa, se on julkista. Yksityisyyteen koskemista.

Mutta silti ajattelen,että ; DUM SPIRO; SPERO-NIIN KAUAN,KUIN HENGITÄN, TOIVON.

Lopun alku, vai alun loppu?

Se mitä odottaa, tulee aina yllättäen. Se mitä pelkää, onkin vain lause muiden joukossa. Niin pitkään, kuin vain muistan olen odottanut ihmettä ja toivonut, että en kuulisi lausetta koskaan, ikinä.

Alkava nefropatia. Pelottavaa. Tieto lisää tuskaa. Jos en olisi ollut hoitajana katsomassa mitä tuskaa voi aiheutua siitä, että nuo kaksi pavun muotoista elintä eivät toimi kunnolla, en pelkäisi niin paljon.

Avioehto diabetekseni kanssa. Annan sinulle kaikken, ja jos en sitä tee, saat silmäni, jalkani sekä terveyteni. Olen asunut kanssasi samassa kehossa kaksi vuosikymmentä. Melkein saman verran, kuin olen ollut olemassa. Jakanut kaiken kanssasi. Nyt olen siinä pisteessä, että en enempää voi sinulle antaa. Olet saanut hermostoni, silmäni, ihoni, tuntoni, nyt vielä munuaiseni. Mikä sinulle riittää? En jaksa antaa enempää.

Lista on loputon. Ainakin se tuntuu siltä. Kaikki mitä on tullut papereihin lisää. Tuntuu, kuin kaikki huutaisi: olet turha, arvoton, surkea, 2-laatua. Vai onko se melankoliaa? Vai masennusta? Alakuloa? Vai realististista?

Ennenkuin tajusin hakea apua, luulin että olen löytänyt minäni. En ollutkaan. Nyt voi vaan kysyä:




Kuka minä olen? Missä minä olen? Mitä minä teen? Eräs sanoi, että ei saa mennä sairauden taakse? Kuka ei saa mennä? Minkä niistä taakse? Kuka se on se ihminen, joka ei saa mennä vaikean masennuksen taakse? Bipolaarian taakse? Hypotyreoosin, reuman, astman, diabeteksen, alkavan nefropatian, neuropatian, maculopatian, minkä noista taakse? Helppo on sanoa, että älä mene sairauden taakse. Ikuinen miellyttäjä, kiltti tyttö. Kuka minä olen?

Miten minnekään voi mennä, kun ei tiedä kuka on? Sen minkä tiedän, on se, että sattuu. Aina. Siksi kirjoitan. Monella muullakin sattuu. Se helpottaa, kun jaksaa uskoa. Tällä hetkellä minä uskon siihen, että; DUM SPIRO, SPERO- NIIN KAUAN KUIN HENGITÄN ON TOIVOA.