Insomnia

Taas yksi yö takana, kun uni ei tule. Lääkemäärä huimaa päätä, vaan ei vie tajuntaa pois. Uni jää haaveeksi. Monesti sanotaan, että olisipa elämä kuin elokuvaa. Mutta tällä hetkellä oma elämäni muistuttaa jotain trilogiaa, joka nakkaa muistoja, viiltäviä, raskaita ja piinavia muistoja mieleen. Tajuntaan, valveuneen. Samaan tahtiin kun sydän hakkaa. Se hakkaa, nopeaa. Tuntuu, kuin se juoksisi paniikissa pois rintalastasta. Se on ainoa, joka nuita muistoja pääsee pakoon. Tai raukka kuvittelee pääsevänsä.

"Miksi se meikkaa?" "Miksi se puhuu nuin paljon?" "Miksi se pukeutuu nuin?" "Miksi se ei tee lapsia?" "Miksi se ei syö lihaa?" "Miksi sen hiukset ovat noin?" Miksi minä olin silloin minä? Omana itsenäni oleminen kyseenalaistetaan. Vieraat ihmiset kyseenalaistavat sinut, miten voisit itse hyväksyä itsesi. Varsinkin, kun mieli ei ole kunnossa.

Samaan aikaan muistaa, kun toinen koskee väkisin. Repii, raapii, satuttaa. Kun en halua. En syty, niin siksi satuttaa. Syyttää. Tahallaan. Joka yö, kun tuntee toisen sisällään, vaikka haluaisi unohtaa. Koskee, voimallaan repii lähelle.Lamaannuttaa. Aamulla kuitenkin sanoo, että rakastaa.












Milloinkaan en kelpaa. Olen hullu, kun en arvosta ilmaista lihaa, jota kaikki muut syövät. Se kun on puhtainta ikinä maailmassa. Minulle se kelpaa, mutta munuaisilleni ei. Se sattuu. Miksi et syö appelsiinia, tai muita asioita joille olet allrginen, ei se nyt niin paha voi olla. Hankalaa tämä tämmöinen. Koko suvun kanssa pohditte, miksi olen poikkeus. En tee sitä tahallani, elimistöni vaan tukehduttaa minut, jos syön. Toisaalta tämä tukehduttaa myös. Talo täynnä ihmisiä, ne katsoo ja arvostelee. Kaupunkilaistyttö, joka ei tiedä mistään mitään. Eikä voi muka ruokaakaan syödä. Arvostelua. Arviointia. Ei hyväksymistä. Milloin tulee testi, jonka voi läpäistä. Milloin olen riittävä?

Sattuu. Miksi? En ollut riittävä. Joku jota rakastin palasi toiseen syliin, jolloin sai riittävästi. Minä en riittänyt. Yhteinen elämä ei ollut hyvää? Kaikki menneessä saastui, meni pilalle. Muutti väriään. Muistot ovat rumia. Myöhemmin lankesin samaan asiaan. Ostin vartalollani hyväksyntää. Suljin mieleni, toimin välineenä. Tyydytin himon. Jonkun toisen himon. Olin vain väline, itselleni ja toiselle. Mutta en saanut silloin hyväksyntää. Ainoa mitä muistan oli se kun sanoit, että varpaani ovat rumat ja ihoni iljettävä. Mutta silti kelpasin himoon?

Miksi minä annoin sen tapahtua?

Tällä hetkellä tuntuu, ettei mikään ole yksityistä. Vaan kaikki kaaos on julkista. En saa miettiä mitään yksin. Kirjoitan siksi julkisesti, kun en saa pitää mitään itselläni. Joku seuraa sivusta. Koittaa saada kaiken selville, ei kunnioita minun rajojani. Ei hyväksy, että tuskallani ja surullani sekä muistoillani on henkilökohtainen tila, johon en halua ketään. Milloin minun sielustani, kaikista pyhimmästä tuli julkinen, toisen oma, toisen ihmisen mielenkiinnon kohde. Se on eriasia, kun kirjoitan. Olen anonyymi. Kukaan ei tunne, voin kertoa kaiken, koska pääasiassa kerron vain itselleni. Koitan parsia ajatukset kokoon. Mutta silloin kun joku lähellä ei anna tilaa, se on julkista. Yksityisyyteen koskemista.

Mutta silti ajattelen,että ; DUM SPIRO; SPERO-NIIN KAUAN,KUIN HENGITÄN, TOIVON.